Mökin osto oli tapahtunut epämääräisen haaveen ja mielikuvan ohjaamana. Kaikkihan rakastavat siirtolapuutarhamökkejä! Jopa pankin lainaneuvoja huudahti "oi, ne on ihania", samalla kun myönsi minulle suuren lainan. Toki olin sen tajunnut, että kesäisin siellä varmaan täytyy jonkin verran työtä tehdä... Mutta ajatuksena oli se, että kun kerran luonnosta niin pidän, siellä myös mielelläni puuhailen. Ensimmäisen viikon jälkeen tajusin, että itse asiasta luonnosta on aika vähän kysymys. Puutarha tarkoittaa luonnon kahlitsemista ihmisen haluamaan muotoon. Kasveille täytyy pitää kuria, että ne täyttävät puutarhalle asetetut vaatimukset. Mitään villiniittyä (joka ehkä oli ollut yksi mielikuvistani) sinne ei saa perustaa. Aidan korkeuden on oltava sääntöjen mukainen, eikä pensaiden oksat saa kurotella palstojen väliselle polulle. Nurmikko on hoidettava, rikkaruohot poistettava. Siispä tarvitaan suuri määrä erilaisia aseita villiintymiseen pyrkivää luontoa vastaan: ruohonleikkuri, sähköinen pensasaitaleikkuri, omenapuuleikkuri, pensasleikkuri, ruohosakset, trimmeri... Puhumattakaan kaivamiseen ja möyhentämiseen tarpeellisesti arsenaalista. Mutta siinä vaiheessa kun illuusioni luonnonmukaisesta elämästä karisi, olin jo sydänjuuriani myöten sitoutunut tuohon piskuiseen maaplänttiin ja sen kasvistoon. Ensimmäisen kerran elämässäni sanoin tahdon.