Aikaisemmin kuvailemani olutansa ei toiminut. Ehkä minun tontillani etanat ovat raittiita tai muuten vaan lujia luonteeltaan, koska yksikään niistä ei ollut hukuttautunut olutastiaan. Tähän saakka tunnollani on ollut vain yksi tappo, koska viedessäni ansaa pois kimmastuksissani heitin yhden etanan astiaan.

Puolustuksekseni voisin sanoa, että olosuhteet tekivät minusta sarjamurhaajan. Kävi näet näin, että perjantaina oli viimeinen työpäivä ennen neljän viikon lomaa. Työtoverit päivittelivät että kuinka sinulla noin hyvä tuuri on, heti luvataan helleviikkoa. Iltapäivälehdet haastattelivat ihmisiä rannalla ja esittelivät selviytymiskeinoja helteessä. Joten odotukset olivat kovat. Lauantaiaamuna, kuitenkaan, aamu ei valjennutkaan vaan taivas pakeni pilveen ja alkoi sataa. Mitä nyt? Missä meni pieleen? Siinä samassa, kun mieli alkoi epäillä että tätä harmaatako se nyt sitten sen neljä viikkoa antaa,  etanat suorastaan rynnistivät esille narskuttelemaan kaikkea sitä, minkä nuppuja oli viikkojen ajan seurannut ja odottanut vihdoin kukkia näkeväni. Silloin yksinkertaisesti pimahdin, hain ruukullisen vettä johon laitoin saippuakupissa lilluvan liuoksen ja hukutin kaikki kiinni saamani nilviäiset. Sinänsä viattomat eläimet joutuivat näin sijaiskärsijöiksi. Kun ei ole sitä miestäkään, jonka olisi voinut ohimennen haukkua. En ole mitenkään ylpeä tekosistani. Esim. karhun kanssa tilanne olisi reilumpi: joko se tai minä jää henkiin. Mutta etanan kanssa taistellessa kieltämättä selviytymismahdollisuudet ovat paljon epätasaisemmat.