Puutarhani tuottaa satoa paljon enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee. Varsinkin hyvänä omenavuonna sadon sijoittaminen on vaikeaa. Tänä vuonna viinimarjoja ja vadelmia tulvi yli äyräiden. Yritän kertoa kaikille tutuille ja väliin tuntemattomillekin, että palstaltani saa hakea marjoja tai omenoita. Ja sitä oikeasti tarkoitan, enhän minä muuten sellaista sanoisi. Monien ihmisten on kuitenkin vaikea kuulla asiaa oikein.

Kaikkein karvain kursailuesimerkki on parin vuoden takaa. Kysyin kerrostalonaapuriltani, mummelilta jolla itsellään on ollut siirtolapuutarhamökki samalla alueella kuin minulla nyt, että voisinko tuoda omenia hänellekin. Vastaus oli perisuomalainen "mitä nyt meille, eihän me syödäkään enää paljon, ihan vaan jos muutaman annat". Sitten parin päivän päästä menen omenakassin kanssa ovelle ja saankin vastauksen, että me käytiin siellä teidän puutarhan omenamarkkinoilla ja ostettiin viiden kilon kassi. Minä oikeasti loukkaannuin, ikään kuin minun omenani eivät kelpaisi, mutta ostetut ihan samanlaiset kyllä. En keksi mitään muuta syytä kuin se, että ilmaiseksi vastaanottaminen on jotenkin vaikeaa. Mutta myös koen, että eipä ole minun sanomisillani mitään merkitystä.

Tänä vuonna lahjoitusongelmaa oli vadelmien kanssa. Vadelmien hakijat kursailivat ja toppuuttelivat ja kiemurtelivat kiitollisuudenvelan ja vastalahjojen kanssa. Ja taas koen, että sanon selvällä suomenkielellä, että niitä on enemmän kuin itse tarvitsen. Mutta sanomiseni sivuutetaan ja väheksytään ja jätetään huomiotta.

Niinpä ilahduin tänä viikonloppuna. Törmäsin kaukaisempaa tuttuun, jolle kerroin marja-asiani. Että olen ottanut kaiken mitä itse tarvitsen ja loput on haettavissa. Ja hän oli todellakin käynyt puhdistamassa viimeiset pensaat. Itse olin jo heittänyt toivon, että asiat voisivat hoitua noin vähällä vaivalla ja ilman maanittelua ja yllyttämistä. Kertasanomisella. Mikä helpotus.