Magnolia on tarjoamassa sydänkesän yllätyksen: ensin puhkesi yksi kukkanuppu, sitten kolme lisää! Ehkä se on ollut taimitarhalla jonkinlaisessa välitilassa ja nyt maahan päästyään kokee kevään koittaneen. Juttelen nyt nupuille, jos ne vaikka tarvitsevat rohkaisua.

Olin jo vuoden verran arponut magnolian ja ei-magnolian välillä. Ei-äänet päässäni liittyvät siihen, että tarkoitus oli pysyä perinteisissä puutarhakasveissa. Mutku magnolia on vaan niin ihana ja muistuttaa menneistä vuosistani muilla mailla. Lopulta ei niin hirveästi tarvinnut tehdä valintaa, pysähdys Mustilan arboretumissa ja siellä piipahdus myyntipuolelle. Mukaan tarttui Wada's memory. Vielä pysähdyin harkitsemaan sitä, että sen luvattiin kasvavan 3-5 metrin korkuiseksi. Sehän ón yli siirtolapuutarhan suosituskorkeuden. Päätin kuitenkin, että alan pohtia ongelmaa sitten 3,5 metrin jälkeen. Jos kumpikin meistä sitten vielä on elossa.

Siirtolapuutarhan hankinnan aikoihin ensimmäinen kasvihaaveeni olivat kurjenmiekat. Ensimmäiset juurakot eivät lainkaan nousseet, seuraavaksi ostettu taimi kituu vieläkin. Viime kesänä lahjaksi saamani kurjenmiekka oli nyt pusertanut kukan, samoin siirtolapuutarhapäiviltä toiselta viljelijältä ostettu. Melkein jo kuvasin niitä ainokaisia kukkia. Eilen sitten vierailin palstalla, jossa kurjenmiekka muodosti valtavan täydellisen pusikon. Nöyryys palasi. En edes häkellykseltäni hoksannut kysyä, että miten se oli saatu kasvamaani niin hienoksi. Jos joskus onnistun yhtä hyvin, voisin nimetä mökkini Villa Monet'iksi.

Tai oikeesti ei. Kai. Mutta se olisi otsikko, jonka haluaisin nähdä. Ajatelkaapa. Viime aikoina on lehdistössä kerrottu hyönteisten syömisestä maailman ruokaongelman ratkaisuna. Jos rikkaruohoja voisi syödä, vitsauksesta tulisikin siunaus. Ehkä jopa olisin rikas. Ja etanoita varmaan voisikin oikeasti syödä, mutta ei houkuttele. Nyt niidenkin ravintoaineet menee hukkaan. Jonkun muun täytyy maailma pelastaa.

Tämä on mukaelma vanhasta mainoksesta. Mutta totta, oksasilppuri muuttaa elämän! Puutarhuroinnin kaikkein tylsin työ on risujen yms. jätteiden kottikärryttäminen satojen metrien päähän risupaikalle. Oksia ei edes saa kovin tiiviisti pakattua kärryyn, joten työ on myös tehotonta, ei pelkästään puuduttavaa. Mutta nyt, nyt voin työntää ylijäämät vihreään kitaan ja toisesta päästä pulppuaa tasaista oksamuroa. Sillä aion kuorruttaa puiden ja vadelman juuret.

Omenapuiden leikkuu on melko puuduttavaa myös, mutta siinä näkee selvemmin työnsä tulokset. Viimeisen puun sain leikattua eilen. Taas kerran vannoin, että se puu saa ensi keväänä maistaa moottorisahaa. Se on kasvanut kuritta, ja totta kyllä sellaisen ylläpitäminen on vaikeaa.

Daalian juurakot yrittävät jo pussistaan ulos. Yritän vielä jaksaa odottaa multiinpanoa ainakin viikon verran. Kerran lähdettyään se kasvaa vauhdilla ja ennättää hyvin heinäkuuksi tehdä nuppunsa.

Puutarhurointi on pitkäjänteinen harrastus. Vaatii jonkinmoista uskoa sekoitella siemeniä hiekkaan, kylmettää seosta kahdeksan viikkoa, levitellä seos maahan ja uskoa, että siitä ensi kesänä tulee kasvi. Silti sen vaan haluaa tehdä. Ja jos se ei nyt onnistu, niin sitten yritetään uudelleen. Ensimmäinen kylvös on sinivaleunikkoa, kuolanpioni menee idätykseen heti kun hiekkaa löytyy. Jo pelkät siemenpakkaukset on kauniita.